Shamaanin ympärille kietoutunut pienyhteisö

Shamaanit ovat olleet henkisiä johtajia, jotka ovat auttaneet yhteisöjänsä selviämään julmassa maailmassa

Elon Musk on rakentamassa rakettia, jolla voidaan viedä ihmiset Marsiin. [1] Hänen kykynsä uskoa unelmaansa ja työskennellä sen eteen on ihailua herättävä. Jollakin syvällä tasolla jaan hänen unelmana. Kenties se johtuu niistä sci-fi –kirjoista, joita luin nuorena. Marsin valloittaminen tarjoaa mahdollisuuden todelliseen sankaruuteen. Sellainen kutsuu.

Jäin miettimään millaiset ihmisyhteisöt tulevat selviämään uuden planeetan pinnalla. Mars tulee olemaan vihamielinen ympäristö, johon ihmiset tulevat rakentamaan pieniä yhdyskuntia. Ne kukin uhmaavat kuolemaa kituuttamalla omaa pientä kupuaan tai maahan kaivettua luolaansa. Kuvittelen, että nämä Marsin uudisraivaajayhteisöt muistuttavat ensi alkuun luonteeltaan niitä villi-ihmisheimoja, jotka ovat alun perin asuttaneet esimerkiksi Lapin.

Suomen pohjola on ollut 4.000 vuotta sitten tappavan vaarallinen paikka. Säilyäkseen hengissä, ihmiset ovat kokoontuneet noin 200 hengen heimoihin. Ei heimot ole olleet mitään huvikerhoja. Ne ovat olleet tiiviitä yhteisöjä, joissa yksilön vapaudet päättää omista asioistaan, ovat käytännössä alistettu heimon tahdolle. Tahto tarvitsee käyttäjänsä: Heimolla on oltava johtaja, joka tekee päätökset ja kantaa vastuun.

Nykymaailman poliitikot tai yritysjohtajat eivät ole riittävä metafora heimoyhteisön johtajalle, joilla on huomattavasti enemmän vastuuta. Heimoa uhkaa tappavat vaarat ja väärän päätöksen takana häämöttää kuolema. Kun heimon ruokavarat alkavat ehtyä, tarvitaan päätös lähteä tai jäädä. Pitää päättää minne mennä. Lapsimurhat lienevät olleet myös yleisiä. Jos ruokaa ei vain ole kaikille, niin uusille tulokkaille ei ole sijaa. Jonkun on päätettävä taposta ja annettava synninpäästö äidille. Sellainen on oikeaa vastuun kantamista.

Heimoa uhkaa myös sisäiset uhat. Muutaman sadan hengen ihmisyhteisö saa kehitettyä valtavia määriä draamaa. On pettämistä ja mustasukkaisuutta, on varkautta, juoruja, riitoja. [2] Jonkun on toimittava auktoriteettina ja riitojen lopullisena ratkaisijana. Myös yhteisön koheesion kannalta olevia moraalisääntöjä on valvottava. Rajoja rikkovia nuorukaisille pitää antaa armon käydä oikeudesta ja toisinaan heidät on välttämättä karkotettava heimosta. Karkotus on käytännössä kuolemantuomio nuorukaiselle.

Millainen sitten tavallisen heimon valtarakenne on ollut? Miten näistä asioista on päätetty? Sain intuition eräänlaiseen malliin katsottuani Outi Pohjanheimon dokumentissa saamelaisten shamaaneista. Heimolla lienee ollut kaksi johtajaa: Ensinnäkin heimo tarvitsee tavallisen alfa-uroksen, joka vastaa sodankäynninjohtamisesta ja kriisijohtamisesta (esimerkiksi nälkäisen susilauman saapuessa paikalle). Heimolla on kuitenkin vielä toinen, todellisempi johtaja: Shamaani.

Dokumentissa kuvattiin shamaania monelta kantilta, mutta muutama toteamus tarttui erityisesti korviini. Shamaani on ”parantaja”, ”tietäjä” ja erityisesti ”hän joka tekee lopullisia päätöksiä”. Sanalla lopullinen on pahaenteinen kaiku, eikä syyttä. Nämä ovat juuri niitä elämän ja kuoleman päätöksiä, joita pyrin kuvaamaan yllä. Shamaani on ollut heimon todellinen johtaja, joka tekee lopulliset päätökset yksin [3].

Puhuttaessa shamanismista ei voida ohittaa siihen liittyviä subjektiivisia ja mystiikkaa tihkuvia elementtejä. Uskon, että shamanismin ympärillä olevan mystinen metafysiikka on tapa tarjota shamaanille riittävästi auktoriteettia, että hänen päätöksiään ei kukaan tohdi kyseenalaistaa. Kun shamaani puhuu taivaan takaisella ja maanalaisella tiedolla, viimeinenkin epäilevä-eetu pitää mölyt mahassaan ja tekee niin kuin käsketään. Parempi niin. Kyseessä on kuitenkin koko heimon olemassaolo.

Ei Marsin uudisraivaajat tule sentään mitään sieniä syöviä shamaaneja keskuudestaan nostamaan, mutta uskon, että Marsin historian kirjoittavat uudisraivaajat tulevat olemaan uskonnollisempaa, yhteisöllisempää sorttia, joitten yhteisöissä on hengellisiä johtajia. Ne yhteisöt, joilta ne puuttuvat, tulevat sortumaan sisäiseen hajaannukseensa.


[1] Musk, E. (2017). Making Humans a Multi-Planetary Species. New Space, 5(2), 46-61.


[2] Eivät nämä mitään Salatut Elämät –hupia ole olleet. Yksi mustasukkaisuusdraama voi viedä mennessään heimon yhteen hiileen puhaltamisen. Sellainen on tappavaa oikeasti vaarallisessa maailmassa.


[3] Lopullisten päätösten tekemisessä on myös sellainen kaiku, että shamaaneja on vain yksi. Ei lopullista päätöstä voi tehdä kaksi ihmistä, eikä edes kolme ihmistä. Komiteat toimivat vain, mikäli päätettävät asiat eivät ole henkilökohtaisia elämän ja kuoleman asioita. Lopullisia päätöksiä tekee vain todellinen auktoriteetti ja niitä voi olla vain yksi.

 

Pullossa oleva laiva

Pullossa oleva laivan pienoismalli paljastaa meille, että ajattelemme näkemämme ensin työkaluina, vasta sen jälkeen esineinä

Pulloon rakennettu laiva kuvastaa mielenkiintoisella tavalla ihmisen kognitiota. Tarkoitan tätä kirjaimellisesti. Kun pienoismallilaiva on pullossa, sitä katselemalla on helpompi kuvitella katselevansa oikeaa laivaa ja vaikkapa kuvitella laivalla tapahtuvan romanssin käänteitä ja laivaa kohtaavan meritaistelun. Pienellä yrittämisellä voit kuvitella laivan kannella komentoja jakelevan merirosvokapteenin ja meren kohinan. Pienoismalli tuntuu enemmän oikealta laivalta, kun se on pullossa.

Kyse on affordanssista. Kaikilla esineillä on affordansseja eli niihin liittyy tietynlaisia toimintoja. Vesilasista voi juoda. Leipää voidellaan. Peilin edessä peilaillaan. Käden kokoisiin esineisiin tartutaan. Affordanssit tulevat meille esineisiin liittyen hyvin luontevasti, ilman että asiaa tarvitsisi sen kummemmin miettiä. Ei kukaan yli vuoden ikäinen ihminen oivalla, että vesimukiin voi tarttua. Siihen vain tartutaan.

Affordanssit asuvat aivoissa omassa osassaan, jota kutsutaan liikeaivokuoreksi. Kyseessä on risteysalue havaintojen ja toimintojen välillä. [1] Affordansseihin liittyy epäintuitiivinen seikka. Sitä ajattelee, että kun silmä näkee vasaran, niin mieli tunnistaa esineen ja lopulta voimme halutessamme tulkita esineen työkaluksi jolla voi naulata. Todellisuudessa asia on päinvastoin. Silmien näkemä prosessoidaan liikeaivokuorella, ennen kun tieto etenee etuaivolohkolle. Silmien näkemä vasara tulkitaan siis ensin työkaluksi ja vasta sen jälkeen esineeksi. Ennen kuin tiedät katsovasi vasaraa, aivosi ovat prosessoineet sen, miten siihen tartutaan, miten sitä heilutetaan, jne. Näistä affordansseista sekä itse näköhavainnosta sitten tehdään vasta myöhemmin tulkinta, että katselet vasaraa. Havainnon toiminnallisuus tulee siis ennen käsitteellistä abstraktiota.

Tällaiset oivallukset auttavat paremmin ymmärtämään ihmisenä elämistä. Mietitään vaikka herkkulakkoa. On hyödyllistä ymmärtää, että et voi nähdä sipsejä, ilman että ajattelen niitten syömistä. Parempi siis pistää herkut piiloon. Vastaavasti erilaisen kuvallisen ilmaisun voimaa on helppo aliarvioida: Suurin osa havaintosi nimittäin jäävät esitietoisiksi eli näet ne silmilläsi, niihin liittyvät affordanssit aktivoituvat (ainakin osin), mutta tietoinen tulkinta havainnosta jää tekemättä. Näet, mutta et tiedä nähneesi. Sitä sopii miettiä, millaisessa maailmassa esitietoiset aivomme elävät, kun annamme ympäröidä itsemme mainoksilla, jotka tihkuvat ruokaa, seksiä ja materiaalisia unelmia.

Samat lainalaisuudet ovat myös pulloon laitetussa laivan pienoismallissa. Laivan ympärillä oleva pullo rikkoo pienoismalliin liittyvän tarttumisen affordanssin, joten pienoismalli ei tunnu pieneltä esineeltä yhtä helposti. Silloin tulkitsemme sen helpommin oikeaksi laivaksi. Sen takia se toimii aikuisilla [2] helpommin mielikuvituksen lähteenä. Liekö se yksi syy siihen, että niitä on niin miellyttävä katsella.


[1] Kannattaa muistaa, että ihmisen aivot ovat syntyneet evoluution kuluessa ainoastaan ohjaamaan toimintaa, joten kyseessä on erittäin keskeinen aivoalue. Jos et voi liikkua, olet, evoluution näkökulmasta, vain tarpeeton möykky lihaa.


[2] Lapsilla ei ole vastaavaa ongelmaa mielikuvituksen kanssa. Heille riittää pelkkä kaarnanpalanenkin laivaksi. Heille oleellista on, että he pääsevät leikkimään esineellään eli liikuttelemaan sitä.

Aurinkoon –kappaleen psykologinen tulkinta

Atomirotan Aurinkoon kuvaa ikiaikaisen tragedian väärästä miehestä

On sanottu, että humanistisia aloja ei voida jakaa erillisiin kapeisiin asiantuntemuksen osa-alueisiin. Ihmisen ymmärtäminen vaatii ymmärrystä ihmisen ilmaisun kaikilta osa-alueita historiasta, taiteista, kulttuurista, filosofista, eri humanistisilta tieteen aloilta sekä lopulta myös riittävän osaamisen luonnontieteitten alalta. Tässä hengessä on myös psykologien syytä vaellella oman alansa ulkopuolelle.

Laulujen sanat ovat nykyään laajimmalle levinnyt runouden muoto. Erityisesti arvostan kotimaista poplyriikkaa, joka rikkautta en lakkaa ihmettelemästä. Liekö kyseessä kansallinen melankoliamme, mutta mielestäni meillä on piilotetun tragedian tyylisuunta. Kyseessä on iloisella sävellellä laulettu laulu, jonka sanat ovat tarttuvat (sellaiset joita ihmiset lauleskelevat mukana), mutta jotka lähemmällä tarkastelulla osoittautuvat tragediaksi. Esimerkkinä tästä nousee mieleen esimerkiksi Pariisin Kevään Tämän Kylän Poikii tai Atomirotan suurin hitti Aurinkoon.

Analysoin seuraavaksi jälkimmäisen psykologisesta näkökulmasta. [1]

Laulun sanoissa on tarina: Kertosäkeessä ja ensimmäisessä säkeistössä laulaja kertoo halustaan imitoida Bonnieta ja Clydea. Hän kokee maailman epäoikeudenmukaisena ja haluaa irrottautua siitä eläen romantisoidun, tosirakkauden täyttämän ja mutta lyhyen elämän. Saavuttaakseen tämän, tarinamme sankari ”nappaa ostarilta kainaloon oman Bonnien”. Laulun toisessa säkeessä sankarimme puhuu valitsemalleen ”Bonnielle”, Minnalle, ja haluaa, että Minna lähtee hänen mukaansa. Toisen säkeistön alussa sankarimme puhuttelee Minnaa seuraavasti:

Minna Minna, mä tiedän sun maineen

Mä oon kuullu sun ympäri naineen

Mut mä en usko huhuja

Oman asiansa ajaa jokainen puhuja

Mä hiffasin heti sun juuret

Ne haavat on syvät ja varjot suuret

Teema käsittelee universaalia tunnetta: mustasukkaisuutta, joka miesten tapauksessa on tunnespektri liittyen puolison seksuaaliseen lojaalisuuteen. Laulajamme lähtee käsittelemään asiaa toteamalla kipeän, epäilyjä herättävän faktan: Minnan henkilöhistoriassa on suuri määrä irtosuhteita. Hän on ”nainut ympäri”. Koska laulaja haluaa kuitenkin toisaalta olla Minnan kanssa, tilanteelle on tehtävä jotakin. Laulajamme ryhtyy järkeistämään tilannetta kieltämällä mustasukkaisuuden lähteen: Epäilyt pohjautuvat vain ”huhuihin” eli ovat muka valetta. Näistä valheista laulajamme toteaa (ilmeisen tahattoman itseironisesti), että ”oman asiansa ajaa jokainen puhuja”.

Tämän jälkeen laulaja esittelee vielä toisen järkeistyksen: Minnan toiminta on johtunut siitä, että hänellä on ”syvät haavat” ja ”suuret varjot”. Että vaikka Minna olisikin joskus ”nainut ympäri”, niin kyseessä ei ole ollut tavallaan oikea Minna vaan Minna on enneminkin tehnyt niin sen takia, että hän on ollut rikki. Minnan ”ympäri naintiin” liittyvä mustasukkaisuus on niin kivuliasta, että se on kiellettävä, ja samaan aikaan perusteltava, miksi sillä ei ole oikeasti väliä. Sivumennen, tämän tyyppinen käyttäytyminen on ihmisille hyvin yleistä.

Jäin miettimään tätä tarjousta Minnan näkökulmasta. Hänellä ei selvästikään ole ollut helppo elämä. Tämä laulajan esittämä tarjous pitää sisällään vaatimuksen, että Minnan tulee tämän elää hänelle varattua roolia, joka on se, että hänellä saa kyllä olla henkilöhistoria, mutta sen on johduttava siitä, että hän on ollut rikki. En ole ollenkaan varma, että Minnan kannattaa tarttua tähän tarjoukseen. On lähes selvää, että Minna on saamassa roolin tragediaan, jossa hän ei edes ole päähenkilö. Noin muutenkin ihmisten kannattaa miettiä kenen tarinaa he elävät.

Voimme lopuksi vilkaista, millaisen ihmisen mukaan Minna on lähdössä, sillä hän tarjoaa meille minäkuvan.

Nyt mun mittarin punaselle saa

Tää pikkutarkka sääntöjen maa

Hei meneeks oikeesti missään kukaan

Sataprossasesti kirjan mukaan

Mä en hiffaa tätä lakii

Mua rokotetaan jatkuvasti menneisyyden takii

Mä haluun rehdisti paaluu käärii

Mut mun frendit on kuulemma väärii

Ristikkoa, karanteenii

Ne väläyttää vaikka viettäny leedii

Tavoitteena vain vapaus

Siinä missä laulajamme osoittaa kyllä melkoisia suostuttelutaitoja, niin hänen tulkintansa ongelmistansa on, että ne ovat muitten syytä. Myöskään säännöt eivät ole häntä varten. Minna riskeeraa elämänsä manipulatiivisen narsistisia piirteitä osoittavan mustasukkaisuuteen taipuvaisen ihmisen armoille, joka jo ihmissuhteen alkuhetkillä ryhtyy määrittelemään itselleen mieleisellä tavalla Minnan identiteettiä.

Lyhyesti sanottuna, Atomirotan Aurinkoon on ikiaikainen tragedia, jossa nainen lähtee väärän miehen matkaan, kerrottuna tämän väärän miehen puheenvuorona.


[1] Tässä kohtaa lukijan lienee syytä kuunnella mainittu kappale. Ei tallaista analyysia voi lukea ilman, että itse ensin kokee mainitun taiteen.

Spotifyssä: https://open.spotify.com/track/0KhMV9PmnLODalYHgp0MoC

Youtube: https://www.youtube.com/watch?v=RuWTf7w9PpM

Spotifysta selviää myös, että kyseessä on Atomirotan menestynein kappale.

Esittäytyminen

Blogin isäntä kuvailee itseään

Kaikki alkaa otsikosta. Kastan blogini Ajatusten Kätilöksi. Se tuntuu oikealta, kirjoitanhan ajatuksista. Useimmat ajatukset eivät ole omiani vaan kierrätän suurelta osin muilta kuulemiani ajatuksia. Silloin tällöin, joskus päivittäin, toisinaan vain kerran kuukaudessa, saan ihan oman ajatuksen. En kuitenkaan kykene jälkikäteen erottelemaan omia ajatuksiani sellaisista, jotka olen kuullut toisilta. Ajatusten lähteet unohtuvat kovin helposti. Parempi säästää tila itse ajatuksille.

Pyrin olemaan rehellinen puheissani ja ajatuksissani. Neljänkymmenen elinvuoteni jälkeen olen päättänyt, että ainoa tapa aidosti kasvaa ihmisenä, on olla rehellinen. Rehellisyyden saa valita jokaista muistoa kohden sen saa valita vain kerran. Vaihtoehtona on pienten valkoisten valheitten sarja. Kyseessä on kuten jatkuvasti napsittavat Matrix-elokuvan siniset pillerit: Valehdeltuasi itsellesi unohdat, miten asia oikeasti meni, alat uskoa omaan valheeseesi ja unohdat valehdelleesi. [1] Ajatus täydellisestä rehellisyydestä on toki absurdi, kyseessä on enneminkin ihanne. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yritän olla sanomatta ääneen asioita, jotka tiedän epätodeksi. Se on hämmästyttävän hankalaa.

Kirjoituksiani tulee varmasti värittämään meneillään olevat psykologian opintoni. Aiemmat luonnontieteelliset opintoni antavat lähtökohdan, josta minun on helppo puhua psykologian tieteellisemmästä puolesta. Voisin esimerkiksi mainita, että olen Big-5 persoonallisuus mittarilla [2] mitattuna silmiinpistävin piirteeni lienee se, että olen yli kaksi keskihajontaa ”avoin uusille kokemuksille”.

Ensimmäisen opintovuoteni aikana minuun on kuitenkin tehnyt suurimman vaikutuksen erilaiset humanistisemmat teemat, jotka ovat tavallaan kauimpana luonnontieteistä. Ryhdyin lukemaan uskontotieteistä sivuainetta. Pohdin tällä hetkellä esimerkiksi tarinoiden ja satujen merkitystä lasten narratiivisen identiteetin muodostuksessa. Asia on siinä mielessä ajankohtainen, että pyrin lukemaan lapsilleni iltasatuja mahdollisuuden mukaan. Pitäisi päättää, että mitä lukee. Kyseessä on visainen pulma.

Lopuksi voisin mainita muutamia elossa olevia henkilöitä, joitten ajatukset ovat tehneet minuun vaikutuksen: Theodore Dalrymple, David Deutsch, Richard Feynman, Jonathan Haidt, Alice Munro, Jordan Peterson, Nassim Nicholas Taleb ja Peter Thiel.

Esittelyt sikseen, tervetuloa lukemaan kirjoituksiani.


[1] En tarkoita tässä valehtelemisella mitään suurimittaista valheellista elämää. Itselleen valehtelemiseen riittää, se että kerrot esimerkiksi läheisellesi jonkin asian kaunistellen. Muutaman päivän perästä muistat kyllä sen mitä olit kertonut, mutta olet onnellisesti unohtanut kaunistelleesi asiaa. Kaikki muistosi tapahtumista vääristyvät silloin siihen muottiin jota tulit puhelleeksi. Psykologit ovat tutkineet valemuistojen luomista, joka on hämmentävän helppoa. Oleellista näyttäisi olevan muisteleminen, joka muuttaa muistoja.

Eräässä tutkimuksessa tutkijat onnistuivat istuttamaan tutkimuskohteisiin valemuistoja. Koehenkilöiltä kysyttiin kuvitteellisesta lapsuuden tapahtumasta (joko 1. syntymäpäiväjuhlat, joissa syötiin pizzaa ja paikalle saapui pelle, tai 2. sairaus, joka johti yön viettämiseen sairaalassa). Koehenkilöt eivät tietenkään muistaneet tapahtumaa siitä kysyttäessä. Kun tapahtumaan liittyvistä yksityiskohdista kysyttiin uudestaan muutaman päivän päästä, 20% koehenkilöistä olivat luoneet itselleen valemuiston kuvitteellisesta tapahtumasta ja kykenivät kuvailemaan siihen liittyviä muistikuvia.

Hyman, Husband ja Billings. (1994). False Memories of Childhood Experiences. Applied Cognitive Psychology.


[2] Big-5 on tällä hetkellä psykologien suosiossa oleva persoonallisuusmittaristo. Ajatuksena on, että meillä jokaisella on jonkinlainen synnynnäinen taipumus tietyn tyyppiseen käyttäytymiseen. Big-5 luotiin siten, että ihmisiä pyydettiin kuvailemaan muita ihmisiä mahdollisimman monella erilaisella sanalla. Tämän jälkeen sanat ja kuvaukset ryhmiteltiin. Vaikuttaa siltä, että kuvauksia dominoi viisi erilaista piirrettä, joissa meitä kaikkia voi mitata: Ulospäinsuuntautuneisuus (Extroversion), Neuroottisuus (Neuroticism), Tunnollisuus (Consiousness), Sovinnollisuus (Agreeableness) ja Avoimuus uusille kokemuksille (Openness to experience).