Kasvottomia ihmisiä

Kolme erilaista kasvottoman ihmisen kohtaloa, joista jokainen on jäänyt omalla tavallaan naamionsa vangiksi

Hayao Miyazakin Henkien Kätkemä –elokuva tuntuu kestävän rajattomasti uudelleen katsomista. Siinä vierailevista myyttisistä olennoista jokainen on ehtymätön kaivo tulkinnoille. Jos Miyazakin uneksimia olentoja tuijottaa riittävän kauan, ripustamamme niihin omasta mielestämme kumpuavia merkityksiä. Ne ovat tavallaan peilejä, joista voimme nähdä niihin ajatuksiimme, joita emme tiedä muuten ajattelevamme. Elokuva on kuin uni, jota näemme valveilla.

Eräs elokuvan päähenkilön, Chihiro-tytön, kohtaamista olennoista on Kasvoton. Kyseessä on kävelevä varjo, jossa roikkuu naamio. Kohdattuaan sammakon, kasvoton syö sen ja alkaa itse muuttua sammakoksi. Sammakkovarjolla on loputon nälkä ja se saa kaiken haluamansa jakamalla katin kultaa. Kun Kasvoton lopulta pakotetaan oksentamaan kaikki ahmimansa, siitä jää jäljelle yksinäinen, puhekyvytön varjo.

Miyazakin Kasvoton on oikeasti olemassa: Keskuudessamme kulkee monenlaisia kasvottomia ihmisiä. Mieleeni muistuu elävästi, kun tiesin ensimmäistä kertaa kohdanneeni tällaisen ihmisen. Kyseessä oli silloisen tyttöystäväni ystävätär, jonka konserttia menimme katsomaan pariskuntana. Hän esiintyi kvartetissa. Esitys oli huumaava ja musiikki imaisi minut mukaansa. Jaoin kokemukseni jälkikäteen esiintyjälle. Tavallisesti vuolas, sydämestä tuleva, tapani antaa kehuja miellyttää ihmisiä. Nyt sain kuitenkin erikoisen vastaanoton. Nainen kuunteli positiivisen palauteeni ilmekään värähtämättä ja lopuksi kiitti monotonisella äänellä. Olisi kuin olisin puhunut kiviseinälle.

Olin tavannut tällaisia naisia ennenkin, mutta tällä kertaa oivalsin asian laidan. Naisen poikaystävä kärsii mustasukkaisuudesta. Mustasukkaisten ihmisten puolisot oppivat hillitsemään tunneilmaisuaan, lopulta kuolettaen kasvonsa. Paremman nimen puutteessa heitä voisi kutsua vaaleasukkaisiksi.

Vaaleasukkaiseksi ei synnytä. Mustasukkainen mieli vahtii puolisoaan taukoamatta ja saadessaan mitään syytä epäillä puolisonsa uskollisuutta, se valpastuu ja ryhtyy etsimään puolisostaan pienintäkin todistetta, merkkiä, vahvistamaan epäilystään. Ilmeikkään ihmisen kasvoista niitä löytyy jatkuvasti. Mustasukkainen mieli ajaa itsensä loputtomaan piinaan. Kun pariskunta sitten lopulta pääsee kotiin, mustasukkainen kostaa mieleensä helvetin kumppanillensa, tehden myös hänen elämästään helvettiä.

Mustasukkainen kasvattaa kumppanistaan vaaleasukkaista, joka oppii, että kaikki eleet ja ilmeet ovat vaarallisia. Hän alkaa varoa niitä. Hitaasti mutta varmasti, hänen kasvonsa alkavat menettää eloaan. Ne hidastuvat ja hidastuvat, kunnes ne ovat pelkkää kiveä. Sanalla sanoen, mustasukkaisen kumppanilta alkaa kadota kasvot. Niitten tilalle jää vain kivettynyt naamio. Epäilen, että mikäli ihminen elää tällä tavalla vuosia, hän menettää myös kykynsä kokea tunteita. Kivettyneitten kasvojen takana on kivettynyt sydän.

Toinen kasvoton ihminen on koomikko. Koomikolla on löytänyt itselleen roolin, jonka seurassa ihmiset todella viihtyvät. Kyseessä on se juhlien hauska ihminen, joka saa kaikki viihtymään ja nauramaan jutuillaan. Nyt some-aikana osa koomikoista pitää showtaan Facebookissa, Whatsapp-ryhmissä tai muuten vain viestittelemällä. Olen varma, että jokainen tuntee koomikoita.

Epäilen, että koomikot syntyvät yläasteikäisinä, jolloin he oppivat hallitsemaan sosiaalista tilannetta huumorilla. Ryhmän nauramalla antama hyväksyntä on huumavan miellyttävä kokemus. Mikäli ihminen oppii tekemään sen toistuvasti, siitä jää riippuvaiseksi. Kun myös muut ihmiset pitävät nauramisesta, niin rooli on valmis: Ihmiset jäävät odottamaan hauskoilta ihmisiltä lisää hauskuutta ja he jäävät roolinsa vangeiksi. Koomikot ovat aina tervetullutta seuraa, mutta kukaan ei tutustu heihin oikeasti. Kukaan ei koskaan näe koomikkojen surua, ahdistusta tai masennusta.

Myös koomikon rakentaa itselleen naamio. Yleisön naurulla on kait samanlainen vaikutus esimerkiksi masennukseen, kuin alkoholilla: Se lievittää hetkeksi. Lisäksi hauskuudesta menee terä, jos kasvot kuvastaisivat masennusta. Sitä myöten koomikot opettelevat roolilleen sopivan naamion, jonka taakse he kätkevät oikeat tunteensa. Sanotaan, että kaikki koomikot ovat masentuneita. Lopulta kasvot ovat sitä varten, että voimme ilmaista itseämme ja mikäli annamme ne tyystin muitten janoamalle roolille, niin emme kykene käsittelemään omia tunteitamme.

Näin kolmannen kasvottoman ihmisen äskettäin kirjastossa. Saapuessani kirjastoon mieleni koheni tajutessani, että sinne on tullut lapsia retkelle. Lapset tietävät hälyä ja ajattelin, että se ei tätä kirjastoa haittaa. Edellisenä päivänä olin kerroksessani kahdestaan vanhan papparaisen kanssa, joka teki lukemisiaan viereisellä pöydällä. Hän oli nukahtanut kirjojensa ääreen, kuorsaten hiljaa. Kävin jossakin vaiheessa nostamassa häneltä pudonneen kirjan takaisin pöydälle.

Lapset olivat, kuten saattoikin odottaa: sinkoilivat sinne tänne ja yrityksistään huolimatta eivät osanneet olla aivan hiljaa. Näin kasvottoman lasten joukossa. Hän oli pieni, ujo tyttö, iältään ehkä kahdeksan. Hänelle oli puettu jonkinlainen huntu, joka peitti kasvot siten, että näkyviin jäivät vain silmät. Hunnutettu tyttö ei leikkinyt muitten mukana. Seisoi vain paikoillaan ja puristi hunnun helmaa kaksin käsin, kuin valmiina repäisemään hunnun pois, mutta ikuisesti jäätyneenä paikoilleen kykenemättä tekemään viimeistä vapauttavaa liikettä. Hän on saanut hunnun loppuelämäkseen.

Kuten aikaisemmista esimerkeistäkin käy selville, niin en pidä kasvottomuutta mitenkään vähäpätöisenä asiana. Nuoret lapset opettelevat sosiaalisia taitoja. Kasvot ja niillä olevat ilmeet ovat ehkäpä tärkein kommunikaatiovälineemme. Ilmeemme ovat tanssia. Ajatellaan vaikka hymyä. Ihmiset hymyilevät toisillensa ja jos toinen osapuoli ei hymyile takaisin, niin hymynkare kuolee, ennen kuin se kasvaa oikeaksi hymyksi. Jos et koskaan voi hymyillä takaisin, niin kukaan ei koskaan hymyile sinulle. Menemättä sen syvemmälle kehityspsykologiaan, on päivän selvää, että mikäli lapselta riistetään kasvot ja sitä myöten hymyt ja muut ilmeet, sillä on tuhoisa vaikutus lapsen sosiaalisen mielen kehittymiselle.

Jäin vielä peilailemaan ajatuksiani Miyasakin Kasvotonta vasten. Hahmon koko olemuksesta on hankala saada kiinni, mutta jotakin todellista se ilmaisee. Näen hahmon niin, että kasvot ovat sielun peili. Kasvottoman sielu ei kykene tai osaa kommunikoimaan kenenkään kanssa ja se kokee kaikki tunteensa yksin naamionsa takana. Kasvottomuus on lopulta yksinäisyyttä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s