Kasvottomia ihmisiä

Kolme erilaista kasvottoman ihmisen kohtaloa, joista jokainen on jäänyt omalla tavallaan naamionsa vangiksi

Hayao Miyazakin Henkien Kätkemä –elokuva tuntuu kestävän rajattomasti uudelleen katsomista. Siinä vierailevista myyttisistä olennoista jokainen on ehtymätön kaivo tulkinnoille. Jos Miyazakin uneksimia olentoja tuijottaa riittävän kauan, ripustamamme niihin omasta mielestämme kumpuavia merkityksiä. Ne ovat tavallaan peilejä, joista voimme nähdä niihin ajatuksiimme, joita emme tiedä muuten ajattelevamme. Elokuva on kuin uni, jota näemme valveilla.

Eräs elokuvan päähenkilön, Chihiro-tytön, kohtaamista olennoista on Kasvoton. Kyseessä on kävelevä varjo, jossa roikkuu naamio. Kohdattuaan sammakon, kasvoton syö sen ja alkaa itse muuttua sammakoksi. Sammakkovarjolla on loputon nälkä ja se saa kaiken haluamansa jakamalla katin kultaa. Kun Kasvoton lopulta pakotetaan oksentamaan kaikki ahmimansa, siitä jää jäljelle yksinäinen, puhekyvytön varjo.

Miyazakin Kasvoton on oikeasti olemassa: Keskuudessamme kulkee monenlaisia kasvottomia ihmisiä. Mieleeni muistuu elävästi, kun tiesin ensimmäistä kertaa kohdanneeni tällaisen ihmisen. Kyseessä oli silloisen tyttöystäväni ystävätär, jonka konserttia menimme katsomaan pariskuntana. Hän esiintyi kvartetissa. Esitys oli huumaava ja musiikki imaisi minut mukaansa. Jaoin kokemukseni jälkikäteen esiintyjälle. Tavallisesti vuolas, sydämestä tuleva, tapani antaa kehuja miellyttää ihmisiä. Nyt sain kuitenkin erikoisen vastaanoton. Nainen kuunteli positiivisen palauteeni ilmekään värähtämättä ja lopuksi kiitti monotonisella äänellä. Olisi kuin olisin puhunut kiviseinälle.

Olin tavannut tällaisia naisia ennenkin, mutta tällä kertaa oivalsin asian laidan. Naisen poikaystävä kärsii mustasukkaisuudesta. Mustasukkaisten ihmisten puolisot oppivat hillitsemään tunneilmaisuaan, lopulta kuolettaen kasvonsa. Paremman nimen puutteessa heitä voisi kutsua vaaleasukkaisiksi.

Vaaleasukkaiseksi ei synnytä. Mustasukkainen mieli vahtii puolisoaan taukoamatta ja saadessaan mitään syytä epäillä puolisonsa uskollisuutta, se valpastuu ja ryhtyy etsimään puolisostaan pienintäkin todistetta, merkkiä, vahvistamaan epäilystään. Ilmeikkään ihmisen kasvoista niitä löytyy jatkuvasti. Mustasukkainen mieli ajaa itsensä loputtomaan piinaan. Kun pariskunta sitten lopulta pääsee kotiin, mustasukkainen kostaa mieleensä helvetin kumppanillensa, tehden myös hänen elämästään helvettiä.

Mustasukkainen kasvattaa kumppanistaan vaaleasukkaista, joka oppii, että kaikki eleet ja ilmeet ovat vaarallisia. Hän alkaa varoa niitä. Hitaasti mutta varmasti, hänen kasvonsa alkavat menettää eloaan. Ne hidastuvat ja hidastuvat, kunnes ne ovat pelkkää kiveä. Sanalla sanoen, mustasukkaisen kumppanilta alkaa kadota kasvot. Niitten tilalle jää vain kivettynyt naamio. Epäilen, että mikäli ihminen elää tällä tavalla vuosia, hän menettää myös kykynsä kokea tunteita. Kivettyneitten kasvojen takana on kivettynyt sydän.

Toinen kasvoton ihminen on koomikko. Koomikolla on löytänyt itselleen roolin, jonka seurassa ihmiset todella viihtyvät. Kyseessä on se juhlien hauska ihminen, joka saa kaikki viihtymään ja nauramaan jutuillaan. Nyt some-aikana osa koomikoista pitää showtaan Facebookissa, Whatsapp-ryhmissä tai muuten vain viestittelemällä. Olen varma, että jokainen tuntee koomikoita.

Epäilen, että koomikot syntyvät yläasteikäisinä, jolloin he oppivat hallitsemaan sosiaalista tilannetta huumorilla. Ryhmän nauramalla antama hyväksyntä on huumavan miellyttävä kokemus. Mikäli ihminen oppii tekemään sen toistuvasti, siitä jää riippuvaiseksi. Kun myös muut ihmiset pitävät nauramisesta, niin rooli on valmis: Ihmiset jäävät odottamaan hauskoilta ihmisiltä lisää hauskuutta ja he jäävät roolinsa vangeiksi. Koomikot ovat aina tervetullutta seuraa, mutta kukaan ei tutustu heihin oikeasti. Kukaan ei koskaan näe koomikkojen surua, ahdistusta tai masennusta.

Myös koomikon rakentaa itselleen naamio. Yleisön naurulla on kait samanlainen vaikutus esimerkiksi masennukseen, kuin alkoholilla: Se lievittää hetkeksi. Lisäksi hauskuudesta menee terä, jos kasvot kuvastaisivat masennusta. Sitä myöten koomikot opettelevat roolilleen sopivan naamion, jonka taakse he kätkevät oikeat tunteensa. Sanotaan, että kaikki koomikot ovat masentuneita. Lopulta kasvot ovat sitä varten, että voimme ilmaista itseämme ja mikäli annamme ne tyystin muitten janoamalle roolille, niin emme kykene käsittelemään omia tunteitamme.

Näin kolmannen kasvottoman ihmisen äskettäin kirjastossa. Saapuessani kirjastoon mieleni koheni tajutessani, että sinne on tullut lapsia retkelle. Lapset tietävät hälyä ja ajattelin, että se ei tätä kirjastoa haittaa. Edellisenä päivänä olin kerroksessani kahdestaan vanhan papparaisen kanssa, joka teki lukemisiaan viereisellä pöydällä. Hän oli nukahtanut kirjojensa ääreen, kuorsaten hiljaa. Kävin jossakin vaiheessa nostamassa häneltä pudonneen kirjan takaisin pöydälle.

Lapset olivat, kuten saattoikin odottaa: sinkoilivat sinne tänne ja yrityksistään huolimatta eivät osanneet olla aivan hiljaa. Näin kasvottoman lasten joukossa. Hän oli pieni, ujo tyttö, iältään ehkä kahdeksan. Hänelle oli puettu jonkinlainen huntu, joka peitti kasvot siten, että näkyviin jäivät vain silmät. Hunnutettu tyttö ei leikkinyt muitten mukana. Seisoi vain paikoillaan ja puristi hunnun helmaa kaksin käsin, kuin valmiina repäisemään hunnun pois, mutta ikuisesti jäätyneenä paikoilleen kykenemättä tekemään viimeistä vapauttavaa liikettä. Hän on saanut hunnun loppuelämäkseen.

Kuten aikaisemmista esimerkeistäkin käy selville, niin en pidä kasvottomuutta mitenkään vähäpätöisenä asiana. Nuoret lapset opettelevat sosiaalisia taitoja. Kasvot ja niillä olevat ilmeet ovat ehkäpä tärkein kommunikaatiovälineemme. Ilmeemme ovat tanssia. Ajatellaan vaikka hymyä. Ihmiset hymyilevät toisillensa ja jos toinen osapuoli ei hymyile takaisin, niin hymynkare kuolee, ennen kuin se kasvaa oikeaksi hymyksi. Jos et koskaan voi hymyillä takaisin, niin kukaan ei koskaan hymyile sinulle. Menemättä sen syvemmälle kehityspsykologiaan, on päivän selvää, että mikäli lapselta riistetään kasvot ja sitä myöten hymyt ja muut ilmeet, sillä on tuhoisa vaikutus lapsen sosiaalisen mielen kehittymiselle.

Jäin vielä peilailemaan ajatuksiani Miyasakin Kasvotonta vasten. Hahmon koko olemuksesta on hankala saada kiinni, mutta jotakin todellista se ilmaisee. Näen hahmon niin, että kasvot ovat sielun peili. Kasvottoman sielu ei kykene tai osaa kommunikoimaan kenenkään kanssa ja se kokee kaikki tunteensa yksin naamionsa takana. Kasvottomuus on lopulta yksinäisyyttä.

Kadotettu Paratiisi – Saatanan puhe Kirjasta IV

Itsesäälissä ja ahdistuksessa rypevä Saatana pysähtyy miettimään mitä hän oli ja miksi hän on tullut

John Miltonin Kadotettu Paratiisi sisältää useita Saatanalle kirjoitettuja monologeja ja puheita. Kirjan IV alkaa siitä, kun Saatana on vihdoin saapunut paratiisiin ja näkee sen ensimmäistä kertaa. Hän on kulkenut vaivalloisen ja vaarojen täyttämän matkan Helvetin syvyyksistä, tavoitteenaan turmella, Jumalan kiusaksi, Ihminen. Nyt katsellesaan paratiisia, Saatana pysähtyy miettimään mitä hän oli ja miksi hän on tullut. Kuuleepa hän omantuntonsakin soimaavan, mutta Saatana on tiensä valinnut.

Koska runoelmat ovat useille vieraita, on suositus paikallaan. Runoelmat ovat kuin lauluja (tai räppiä) eli ne on tehty kuultavaksi. Sanoihin kätketty rytmi ja poljenta ovat oleellinen osa teosta. Siitä syystä ne on syytä lukea ääneen. Runoilijan suunnitelema poljento tarttuu pian lukemiseen ja sanat alkavat soljua. Koita rohkeasti!

2017-08-07 Satujen kasvattava vaikutus 640
“Mua kurjaa! Minne pakenisin vihan
ja rajattoman epätoivon alta?”
Gustavo Doré, n. 1866

Sillä maahan

vihasta kiehuin astui Saatana

nyt kiusaajana, syyttäjänä siten,

luo heikon ihmissuvun, kostaakseen

maanpakonsa ja tappionsa sille.

Mut vaikka pelotta hän vaarat voitti,

ei matkastaan hän iloiten ja kerskuin

käy julmaan tehtävään; kun täyttymistään

työ lähestyy, niin järisyttäin rintaa

kuin hornan ammus takaisin päin häntä

se kimpoaa. Niin epäilys ja kauhu

sekoittaa aatokset ja vellomaan

saa hornan, jota sisässään hän kantaa

ja ympärillään – hornan, jota pakoon

ei enempää kuin itseään hän pääse,

vaikk’ astuis minne. Omantunnon ääni

taas epätoivon nostaa; murhein miettii

hän taas, mik’ oli hän ja mikä on,

ja kuinka synti, kärsimys vain kasvaa.

Hän Eedeniä, joka eessä lepää

niin kiehtovana, silmää katsein haikein;

hän silmää taivaaseen ja aurinkoon,

puolpäivän huipulta jo säihkyvään,

ja ahdingossaan huokaisten nyt lausuu:

 

”Oi sinä, joka ylhäisenä loistain

kuin jumala näät valtakunnastat

tään maailman – sa, jonka nähdessään

yön tähdet päänsä peittävät – sua kutsun,

mut lempein äänin en, vaan kiroten:

oi Aurinko, sun säteitäs vihaan;

ne muistuttavat mulle, kuinka loistin

ja asuin yllä sfääriesi ennen

kuin turhaan uhmaan, kateuteen sorruin

ja sotaan Taivaan Kuningasta vastaan.

Ah, miksi? Moista kiittämättömyyttä

en ansainnut hän multa, jonka loi

hän arvoon suureen, suosioonsa sulki;

ei soimannut hän, vaatinut ei paljon

ees palvontaa. Niin helppo ylistyksin

ois ollut häntä lahjoistansa kiittää

ja hyvittää! Mut hyvyydellään lietsoi

vain pahuuteen hän mua. Niin ylhäisenä

mä ylenkatsoin palvontaa ja tahdoin

siis korkein olla, poistaa tuokiossa

kiitollisuuden velan ikuisen,

niin rasittavan, mahdottoman maksaa;

näin unhoittaen, mitä hältä sain,

en nähnyt, että kiitollinen sielu,

jos myöntää velkansa, on vapaa siitä,

vaikk’ onkin velkaa; missä siis on pakko?

Oi jospa määrännyt ois tahto korkein

mut arvoon halvempaan! Mua onnellista,

ei toivo määrätön ois vienyt harhaan.

Mut miks ei? Joku toinen päämies silloin

ois noussut ehkä mukaan houkuttain

myös minut, halvankin. Mut toiset vallat,

mun arvoiseni, jäivät lankeematta

pois suistain kaikkinaiset viettelykset.

Sait voiman, tahdon kestääkses kuin muut.

Siis mistä syytät? Taivaan rakkautta,

mi kaikille on yhtälailla suotu.

Kirottu rakkaus – se rakkautta

tai vihaa lie, tään ikituskan lähde!

Ei, itses kiroa, kun häntä vastaan

ties valitsit ja katua saat syystä!

Mua kurjaa! Minne pakenisin vihan

ja rajattoman epätoivon alta?

Nään aina Hornan; olen itse Horna;

sen pohjalta kun katson alaspäin

nään alla nielun vielä hirveämmän:

sen rinnalla tää Helvetti on Taivas!

Siis taivu! Eikö katumuksen paikkaa

näy missään, eikö anteeksannon sijaa?

Yks auttais: nöyrtymys: sen sanan kieltää

mult’ ylpeys; en kestäis häpeää,

en tuomiota joukon, jonka mukaan

sain toisin lupauksin: nöyrtymystä

en saarnannut, vaan kerskuin, että lyödä

voin Kaikkivaltiaan. Voi, eivät tiedä

he kuinka kerskailuni maksan nyt,

ja mikä vaiva rinnassani voihkaa.

He palvovat mua Hornan kuninkaana,

mut kruunupäänä, kantain valtikkaa

ain alemmaksi sorrun ollen suurin

vain kurjuudessa – maineenhimon palkka!

Mut katua jos voisin, armon saaden

ja nousten entisasemaan, pian arvo

tois mietteet kopeat, ja kohta haihtuis

myös teeskennelty nöyryys. Huojennus

pois pyyhkis valat, jotka pakko vannoi:

ei vilpitöntä sovitusta siellä,

miss’ on niin syvään viha viiltänyt.

Se syntiin pahempaan veis, raskaampaan

myös lankeemukseen; levon hetken saisin

niin maksaa kovennetuin kärsimyksin.

Sen tietää Rankaisija: yhtä vähän

siks armoa hän tarjoo, kuin ma kerjään.

Niin toivo mennyt on – kas, sijaan meidän,

pois heitettyjen, huvikseen hän äsken

loi ihmisen ja hälle tämän maan!

Hyvästi toivo, toivon kera pelko

ja katumus! Pois minusta jäi hyvyys;

käy, paha, sijaan hyvyyden! Sun kauttas

jaan valtakunnan Taivaan Herran kanssa,

vien vallast’ ehkä enemmän kuin puolet;

pian kokea saa sen tuo ihminen.”

Satujen kasvattava vaikutus

Lapset kuuntelevat satuja, koska siitä on heille hyötyä

Asiat ja muistot saavat merkityksensä jälkikäteen, joskus vasta vuosien jälkeen. Kesä tai kaksi sitten seurasin ventovieraalta neuvon mennä Kalevala-lukupiiriin. Saduissa enteet ja hyvät neuvot tulevat usein muukalaisten toimittamina, joten päätin seurata neuvoa. Kalevala oli houkutellut paikalle piiriin lisäkseni enimmäkseen mummoja. He lausuivat minulle Kalevalaa tavalla, jonka olivat itse aikoinaan lapsina oppineet omilta äideiltään ja isoäideiltään. Sen jälkeen olen osannut arvostaa runoelmia aivan eri tavalla. Kyseessä on sanat, jotka on tehty ääneen lausuttavaksi seurassa, ei hiljaa yksin luettavaksi.

Kalevalan innoittamana löysin itseni jälleen runoelman parista tänä kesänä. Metsästin kirjastosta Kadotetun Paratiisin [1]. Mikäli kirja olisi kirjoitettu nykyaikaan ja nykyajan muottiin, se luokiteltaisiin varmaankin nuoriin vetoavaksi seikkailukirjaksi. [2] Tarinan sankari, jos häntä voi sankariksi sanoa, on Saatana. Tultuaan paiskatuksi taivaasta, hän jatkaa pysähtymättä valitsemallaan tiellä. Koska anteeksi pyytäminen ei ole ylpeälle sankarillemme vaihtoehto, hän valitsee pahuuden: Hän kostaa tappionsa viattomille ja päättää turmella Ihmisen, jolle Saatana on kateellinen. Tarinan liikuttavinta antia on Saatanan monologit, joissa hän pohtii motiivejaan, valintojaan ja sydäntään. Tarina on voimakas ja upeasti kerrottu, jonka voi myös tietää siitä, että ei teos säily puhuttuna ja viitattuna teoksena 400 vuotta, jos siinä ei olisi jotakin.

Puoliksi kurittomuuttani rupesin lukemaan sitä ääneen lapsille. Reaktio oli minulle täysin odottamatonta: Kaikki lapseni kuusi vuotiaasta tytöstä, 17-vuotiaaseen poikaani ovat kuunnelleet tarinaa huumaantuneena. He suorastaan pysähtyvät ja tuntuvat imevän sanoissa pulppuavaa kertomusta, kuin heidän janonsa sille ei koskaan tuntuisi tyrehtyvän. En myöskään itse malta päästää sitä käsistäni, mutta lasten reaktio oli pysäyttävä. Miksi lapset janoavat tarinoita?

Ajattelen ihmisiä apinoina, luolamiehinä ja villeinä. Apinamaisuus on erityisesti nähtävissä lapsissa. Katselen lasta, joka kuuntelee tarinaa ja jään miettimään, että miksi evoluutiossa on valikoitunut juuri sellaiset pikkuapinat, jotka janoavat tarinoita ja tarkalleen ottaen satuja. Evoluutio on evoluutio ja se tarkoittaa, että saduista on oltava jotakin hyötyä. Sekin on totta, että evoluution kannalta oleellista on vain sellaiset seikat, jotka muuttavat käyttäytymistä. Tarinat voivat olla siis hyödyllisiä vain siinä mielessä, missä ne muuttavat käyttäytymistä. Puhekielessä sanomme, että saduissa on opetus. Mikä on kunkin tarinan opetus, ei ole mitenkään itsestään selvää.

Lapset auttavat tarinoiden opetusten keksimisessä. ”Mitä armo tarkoittaa”, kysyy kuusivuotias. Tai ”miksi Saatana ei pyydä Jumalalta anteeksi”. Vastaan, että koska Saatana on liian ylpeä pyytääkseen anteeksi. Seuraavaksi joudun selittämään ”mitä tarkoittaa ylpeä”. Vastaan, että se on se mitä tarina yrittää kertoa ja luen ääneen erään Saatanan itsesääliä ja vihaa tihkuvista puheenvuoroista. [3] Näistä sanoista pieni mieli ammentaa oivalluksia ja merkityksiä, joitten kautta hän myöhemmin elämässään tulee käyttämään. Se oppii tietämään anteeksiannosta, anteeksi pyytämistä ja armosta sekä ylpeydestä, vihasta ja kostosta. Olemme satuja kertovia apinoita, koska sadut ovat paras tapa välittää tietoa siitä, miten elää ihmisenä ja käyttäytyä ihmisiksi.


[1] Teoksen kirjoitti John Milton (1608-1675), se julkaisiin vuonna 1667 ja sen käänsi suomeksi Yrhö Jylhä vuonna 1933. Painoksessa jota luen, on myös Eino Railon kirjoittamat selitykset.


[2] Miltonin tarinaa on kerrottu tavallaan uudelleen Universumin Tomu –kirjasarjassa, joka on juurikin sitä: Nuorille suunnattu tarina, joka varmasti myös on sellainen, josta myös aikuiset pitävät.


[3] Mainittu puhe on saatavilla täällä: Kadotettu Paratiisi – Saatanan puhe Kirjasta IV

Naisen ihastus

Nuorelle naiselle ihastumisesta, seksistä ja orgasmista

Kirjoitin aiemmin tyttäreni kanssa käymäni keskustelusta, jossa pohdimme sitä mikä elämässä on tärkeää. Minulla on edessäni myös välttelemäni keskustelu, jossa joudun puhumaan pojista, ihastumisesta ja seksistä.

Naisen ihastuminen on varmasti eräs suurimmista tunteista. Siihen liittyvät riskit ovat suuret. Ehkä mies ei koekaan asiaa samalla lailla, eikä lainkaan ymmärrä millaisen tunnemyrskyn hän naisessa tuottaa. Mies on innoissaan naisen vartalosta ja saattaa himonsa tai tyydytyksensä pyörteissä tulla lupailleiksi kaikenlaista. Hetken päästä eteen sattuu seuraava nainen ja silloin edelliset lupaukset muistetaan enintään puolittain. Jäljelle jää vain särkynyt sydän. Voivat ne puolittaiset lupaukset ja seksuaalinen huuma johtaa myös raskauteen ja aborttiin. Tällöin jälkeen jää särkynyt sydän, johon kirjoitettu musta muisto tuhotusta elämästä. [1]

Ehkä asia on kuitenkin parhaiten kuvattu lauluissa. [2] Chisu on satuttanut itsensä ja laulaa, että ”enkelit ovat kieroja kuin rinkelit”. Anna Puu toivoo lopulta, että hänen rakkaansa armahtaisi hänet ja rikkoisi hänet lopullisesti. Liisa Akimof on ”pannut peliin koko elämän”, vaikka mies on ”tarjonnut vain salmiakkia”. Vuokko Hovatalle kertoo rakkaimmastansa

Hän oli pohjoinen, itä, länsi ja etelä

Hän oli sunnuntain, minun työviikkoni

Keskipäiväni, keskiyöni

Puheeni ja lauluni 

Toisaalta ihastuminen voi olla palkitsevin asia. Kun asiat loksahtavat kohdalleen, se on alku jopa loppu elämän mittaiselle tarinalle. Naisemme voi katsella ja muistella sitä jälkikäteen käännekohtana, joka muutti koko hänen elämänsä suunnan. Tästä ei kirjoiteta niin paljon lauluja, mutta toisaalta meillä on kokonainen satujen perinne täynnä prinssejä ja ”onnellisina elämänsä loppuun asti.”

Puhun pelkästään naisen ihastumisesta. Toki miehetkin ihastuvat, mutta eräs merkittävä ero miehen ja naisen ihastumisen välillä on sen suhde seksiin ja eritysesti orgasmiin. Naisen orgasmi on hyvin miellyttävä. Sen verran jokainen tietää. Siitä ei kuitenkaan pidetä sen suurempaa meteliä, että naisen orgasmi johtaa ihastumiseen. Jos haluat, että nainen ihastuu sinuun, anna hänelle orgasmeja ja jää kyhnäilemään hänen kanssaan jälkihöyryihin. [3]

Kuten sanottua, ihastumisessa pelataan kovilla panoksilla. Sillä on voima singota kokonainen elämä maasta ylös korkealle taivaaseen tai alas syvälle helvettiin. Jos ja kun seksi on portti ihastukseen, siihen tulisi suhtautua juuri sillä vakavuudella, kuin ihastukseen tulee suhtautua. On kuitenkin surullisen yleistä, että seksuaalisen nautinnon ajatellaan olevan ”fyysistä” ja ohikiitävää kuin makean syöminen. Väärät syyt johtavat vääriin valintoihin. Seksiin antaudutaan ihmisen kanssa, joita ei edes tunneta. Mielestäni on erittäin vaarallista riskeerata ihastuminen ihmiseen, jonka on tuntenut pahimmillaan vain joitakin tunteja humalassa.

En minä lopulta tiedä, millaisia ihmisten seksuaalisuhteitten tulisi olla, enkä uskalla, halua ja kehtaa saarnata pidättyvyydestä. Mielestäni on kuitenkin reilua, että nuorille naisille (ja miksei vanhemmillekin) kerrotaan siitä, kuinka vakavaan leikkeihin he ovat ryhtymässä verensä vetäminä, eikä seksin merkitystä tarpeettomasti vähätellä.


[1] En osaa edes kuvitella kuinka kivuliasta ihastuneelle naiselle on tajuta virheensä tilanteessa, jossa hän on raskaana. Ihastunut mieli ei voi kuin vain rakennella pilvilinnoja ja kuvitella asiat parhain päin. Kun vatsassa kasvaa vauva, niin sekin mielikuvitus puhaltaa henkiin. Se merkitään myös kalenteriin. Niin kauan kuin naisemme on lapseton, hän muistaa asian äitienpäivänä. Myös syntymättömän lapsen syntymäpäivä on laskettu, joten sekin odottaa joka vuonna kalenterissa tyhjänä ja kipeänä muistona.


[2] Viitatut kappaleet ovat

Chisu – Sabotage

Anna Puu – Riko Minut

Tavaramarkkinat – Kevät

Vuokko Hovatta – Yhdet Hautajaiset


[3] Ei se nyt ihan niin yksinkertaista ole, että kyseessä on suora tie orgasmista ihastukseen, mutta kyllä se on selvää, että orgasmi auttaa siinä.

Psykedeelistä kokemusta kannattaa tutkia

Viime aikainen tutkimus osoittaa, että psykedeelistä kokemusta kannattaa tutkia. Nyt se on myös tulossa mahdolliseksi.

Mikäli asiaan ei ole tutustunut, niin ”huumeet” ovat yksi iso möykky, jonka alle piiloutuu vain useita riippuvuutta aiheuttavia, terveydelle haitallisia aineita. Todellisuudessa laissa kiellettyjen mieleen vaikuttavien aineiden kirjo on laaja. Erilaisten piristeitten ja rauhoittavien aineitten joukkoon mahtuu myös niin sanotut psykedeeliset aineet, joista tunnetuimpia ovat psilosybiini (löytyy luonnosta madonlakki sieninä) sekä LSD.

Psykedeeleihin liittyvät muuntuneet tajunnan tilat ovat psykologisesti kiinnostavia. Ensinnäkin ihmiset kuvailevat kokemuksia mullistaviksi [1]. Tämä ei ole pelkästään huumeesta seonneen mielen hourailuja. Mullistavuutta voi mitata: Yksittäinen psykedeelinen kokemus muuttaa Big-5 persoonallisuutta siten, että “avoimuus uusille kokemuksille” kasvaa pysyvästi (seurantatutkimus 12 kuukautta kokemuksen jälkeen) yhden keskihajonnan verran (se on valtavasti). [2] Psykologit kamppailevat huomattavasti pienempien efektien kanssa jatkuvasti, joten päältä katsoen on omituista, että näitä kokemuksia ei ole tutkittu tieteellisesti.

LSD:n merkittävät vaikutukset löydettiin vuonna 1943. [3] Tämän jälkeen sen mitä erikoisimpia vaikutuksia ryhdyttiin tutkimaan. LSD:n ja muiden psykedeelien lyödessään itsensä läpi valtakulttuuriin, kaikki järjestäytyneet yhteiskunnat kielsivät ne saman tien. Käytännössä jopa psykedeelisestä kokemuksesta puhuminen on ollut de facto kiellettyä. Sitä myöten myös psykedeelisen kokemuksen tutkiminen on ollut pannassa. Tätä on jatkunut viimeiset 50 vuotta, mutta aivan viime vuosina tilanne on hellittänyt siten, että psykedeelien tutkimista on sallittu rajoitetusti. Esimerkiksi vuonna 2014 julkaistiin pienimittainen kaksoissokkotutkimus (12 potilasta), jossa todettiin LSD:n auttavan kuolemansairaita potilaita käsittelemään ahdistustaan [4]. Tulokset olivat erittäin lupaavia.

Portit ovat aukeamassa laajemille tutkimuksille. Viime vuonna julkaistiin rajoja murtava paperi, jossa raportoitiin LSD:n neuraalikorrelaatteja. [5] Tutkimuksessa nähtiin aivokuvantamisella LSD:n vaikutukset kahdelle merkittävälle piirteelle: Visuaalisille hallusinaatioille sekä ”egon sulamiselle”. Visuaaliset hallusinaatiot korreloivat näköaivokuoren kohonneen aktiivisuuden kanssa ja lisäksi hallusinaatioihin liittyi V1 aivokuoren kohonnut funktionaalinen konnektiivisuus. “Egon sulaminen” ja “muuttuneet merkitykset” korreloivat taas parahippokampuksen ja retrospleniaarisen aivokuoren välisen funktionaalisen yhteyden heikkenemisen kanssa. Näistä jälkimmäinen tulos on erityisen kiinnostava, sillä vaikuttaa siltä, että (LSD:llä aikaan saatua) psykeelistä kokemusta voidaan käyttää erilaisten tietoisuuden prosessien tutkimiseen.

Tänä vuonna julkaistu uusi tutkimus on hyvin kiinnosta, jossa havaittiin, että psykedeeleillä on havaittavissa signaali ”laajennestaa tietoisuudesta” [6]. Tutkimuksessa mitattiin MEG-mittauksilla tietoisuuden tason mittarina käytettävää Lempel-Ziv (LZ) kompleksisuus mittaa ketamiinin, psilopsybiinien ja LSD:n vaikutuksen alaisena. LZ mitan tiedetään heijastelevan tietoisuuden tasoa: Se on alhaisempi unessa sekä propofolin (suosittu nukutusaine) vaikutuksen alaisena kuin hereillä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tätä tavanomaista tietoisuuden mittaa käytetään tutkimaan psykedeelistä olotilaa. Itse tulos on kiintoisa siinä mielessä, että käyttäjien kuvailema ”tietoisuuden laajeneminen” on siinä mielessä todellinen ilmiö, että siinä mielessä, että LZ mitta oli korkeampi psykedeelisen kokemuksen aikana, kuin muuten hereillä.

Kuten yllä totesin, niin on myös alustavaa näyttöä, että psykedeelisellä on parantavia ja terapiaa tukevia vaikutuksia. Uusi tutkimuksellinen ala on aukeamassa. Ottaen huomioon psykedeelisen kokemuksen potentiaalin, aihealue tarjoaa tuoreen maaperän uuden ja merkittävän tutkimuksen tekemiseen. Sanalla sanoen, kentällä on luvassa Nature-tason julkaisuja, niille jotka ovat riittävän rohkeita. Tämä on suomalaiselle tutkimusmaailmalle todellinen mahdollisuus päästä tekemään rajoja murtavaa, merkittävää tutkimusta.

Eräs tutkimisen arvoinen työhypoteesi on pienien LSD:n annoksien käyttäminen tarkkaavaisuushäiriön lääkitsemisessä. Pienillä annoksilla (eli n.s. ”microdose”) käyttäjät kertovat keskittymiskyvyn parantuvan merkittävästi sekä kykenevän toimimaan ”luovasti” [7]. Toisaalta isommilla annoksilla (noin 10x microdose) taas vaikutukset ovat enemmänkin yllä keskusteltuja psykedeelisiä kokemuksia. Eräs käyttäjä kuvaa lopettaneensa tavanomaisen tarkkaavaisuuslääkityksen aloitettuaan pienien LSD:n annoksien säännöllisen nauttimisen.

Suomalainen psykologia tekee itselleen ison palveluksen, jos rohkaisee mielensä ja aloittaa laajat, vakavamieliset psykedeeliseen kokemukseen tutkimukset.


[1] Esimerkiksi Steve Jobs kertoi seuraavaa: “Taking LSD was a profound experience, one of the most important things in my life. LSD shows you that there’s another side to the coin, and you can’t remember it when it wears off, but you know it. It reinforced my sense of what was important—creating great things instead of making money, putting things back into the stream of history and of human consciousness as much as I could.”


[2] MacLean, K. A., Johnson, M. W., & Griffiths, R. R. (2011). Mystical experiences occasioned by the hallucinogen psilocybin lead to increases in the personality domain of openness. Journal of Psychopharmacology, 25(11), 1453–1461.


[3] Hoffman, A. (1980). LSD: My Problem Child. New York: McGraw-Hill.


[4] Gasser, P., Holstein, D., Michel, Y., Doblin, R., Yazar-Klosinski, B., Passie, T., & Brenneisen, R. (2014). Safety and efficacy of lysergic acid diethylamide-assisted psychotherapy for anxiety associated with life-threatening diseases. The Journal of Nervous and Mental Disease, 202(7), 513–520.


[5] Carhart-Harris, R. L., Muthukumaraswamy, S., Roseman, L., Kaelen, M., Droog, W., Murphy, K., . . . Nutt, D. J. (2016). Neural correlates of the LSD experience revealed by multimodal neuroimaging. Proceedings of the National Academy of Sciences, 113(17), 4853–4858.

Tutkimus ei ole niinkään rajoja murtava varsinaisilta tieteellisiltä tuloksiltaan. Oleellisempaa tässä oli, että LSD:tä yleisesti ottaen edes tutkittiin.


[6] Schartner, M. M., Carhart-Harris, R. L., Barrett, A. B., Seth, A. K., & Muthukumaraswamy, S. D. (2017). Increased spontaneous MEG signal diversity for psychoactive doses of ketamine, LSD and psilocybin. Nature Scientific Reports, 7(46421).


[7] Tyypillinen lainaus käyttäjältä: ”Microdosing of 10 to 20 micrograms (of LSD) allow me to increase my focus, open my heart, and achieve breakthrough results while remaining integrated within my routine. My wit, response time, and visual and mental acuity seem greater than normal on it.”

Fadiman, J. (2011). The Psychedelic Explorer’s Guide: Safe, Therapeutic, and Sacred Journeys. Inner Traditions/Bear & Company.

Mikä on elämässä tärkeintä

Elämän tärkein asia on perhe ja aion opettaa sen jälkikasvulleni

Elämän tärkeimmät asiat saa listattua pienellä pohtimisella: terveys, työ, perhe ja ystävät. Mitkä näistä asioista ovat sitten kaikista tärkeimpiä? Asia nousi esiin, kun keskustelin aiheesta tyttäreni kanssa.

Näitä voi laittaa tärkeysjärjestykseen ajatusleikeillä, jossa kuvittelimme kaksi elämää. Otetaan ensin terveys ja ystävät: Ensimmäinen elämä on sairauksien riivaama, mutta lämpimien ystävien tukemana. Toinen elämä on pitkä ja terve, mutta ainoana ystävänä on yksinäisyys. Vaikka elämä jäisikin lyhyeksi ja kivuliaaksi, niin ystävät ovat tärkeämpiä. Entä ystävät ja työ? Jälleen mikään rahallinen menestys, status ja muu saavutus ei kykene korvaamaan sitä, että elämässä on läheisiä, joitten kanssa voi jakaa niitä voittoja ja vastoinkäymisiä, joita elämä tuo tullessaan. Lopulta ihmisen elämässä ystävät ovat työtä ja terveyttäkin tärkeämpiä.

Vaikein kysymys on ystävät ja perhe. Kenties perheetön vaihtoehto sopii joillekin. Tätä modernin naisen elämää eletään Kalliossa ystävien ympäröimä ja sosiaalisen elämän keskipisteenä. Ehkä kiinnostavasta työstä päästään kertomaan myös naistenlehtiin. Ainoa puutteena on lopulta se, että häneltä puuttuu perhe. Sen korvikkeena hänellä on joukko kissoja ja silloin tällöin iltaisin vierailevia miehiä. Hekin ovat kiinnostavia, mutta toisaalta ei heihin voi aidosti tukeutua, jos koska itsenäinen, voimakas nainen tuskin osaa sitä edes kaivata.

Vanheneminen tulee hänelle kuitenkin yksin. Neljänkymmenen jälkeen kasvoihin alkaa tulla yhä enemmän ryppyjä ja niitten myötä miesten kiinnostus katoaa. Ne miehet jotka ehkä olisivat kiinnostuneet, eivät he ole lähellekään niin kiinnostavia ja komeita. Naisemme elää elämänsä viimeset viisi vuosikymmentä saaden läheisyyttä pelkästään kissoilta.

Hänen vastakohtanakaan on aviomiehen tukema ja ensin lasten ja myöhemmin lastenlasten ympäröimä muumimamma. Ei sekään välttämättä ole mikään unelmien täyttymys. Hän jää roolinsa vangiksi. Toisaalta hänen tuskansa menetetyistä seikkailuista unohtuu helposti lastenlasten meluamisen alle, siinä missä kissanaisemme rakkaudeton elämä muistuttaa häntä yksinäisyydellään joka ilta.

Perhe on asioista tärkein. Tyttäreni ei tosin vaikuttanut täysin vakuuttuneelta. Ajatus siitä, että perheen perustaminen on ihan todellinen tavoite elämässä ja että siihen voi suhtautua tietyllä pieteetillä, tuntui hänelle hieman vieraalta. Erityisesti nuoria naisia johdetaan harhaan. Heihin istutetaan ajatuksia siitä, kuinka ”ura kannattaa hankkia ennen perhettä” tai kuinka ”kannattaa väitellä ennen kuin hankkii lapset” ja niin edelleen. Moiset lorut ovat tulella leikkimistä. On varmasti mukavaa, jos saa uran, perheen ja kaiken, mutta kuinka paljon uran eteen kannattaa todella riskeerata? Vaakakupissa on riski siitä, että perhe, lapset tai kumpainenkin jäävät kokonaan saamatta.

Shamaanit evoluutioteorian näkökulmasta

Shamaanit voidaan ymmärtää yksilön ja kulttuurin evoluution yhteisenä tuotoksena

Kirjoitin eilen shamaaneista pienyhteisön hengellisenä johtajina, jossa termi ”hengellinen johtaja” tulisi ymmärtää laajasti jonkinlaisena sulautumana modernista papista, päivystävästä dosentista ja tuomarista. Voimme pohtia myös shamaaneja (ja heidän heimoyhteisöjään) evoluution näkökulmasta.

Arvaan, että shamaanien ensimmäiset esiasteet ovat syntyneet samoihin aikoihin, kun ihmiset ovat valjastaneet tulen. Sitä myöten näillä shamanistisilla heimoilla on ollut vähintään 400.000 vuotta kehittyä. Jos ajatellaan yhden shamaanin valtakauden kestävän arviolta noin 20 vuotta, niin tuohon aikaan on mahtunut noin 20.000 shamaanisukupolvea. Shamanismi on syntynyt evolutiivisilla mekanismeilla kulttuuriin ja toden näköisesti myös ihmisen geneettisesti määräytyviin persoonallisuusominaisuuksiin tuona aikana.

Näitten yhteisöjen erilaiset perinteet ja tarinat ovat hioutuneet optimaalisiin muotoihinsa näitten määrättömien sukupolvien kuluessa. Voi olla, että ne eivät ole hyödyllisiä enää modernissa yhteiskunnassa, mutta mielestäni on ylimielistä ajatella, että ne ovat vain typerien, sivistymättömien ihmisten älytöntä ja taikauskoista pälpätystä. Nämä perinteet ovat onnistuneet pitämään ihmisiä hengissä esimerkiksi Lapin äärimmäisen vihamielisessä ympäristössä useita tuhansia vuosia. Vertailun vuoksi elämme yhteiskunnassa, joka juhlii satavuotissyntymäpäiväänsä tänä vuonna.

Evoluutiossa on varmaankin kehittynyt myös shamaaneille suotuisia luonteenpiirteitä. Heidän eräänä keskeisimpänä ominaisuutenaan on päätösten tekeminen. Heimon menestys on kiinni siitä, että he valitsevat keskuudestaan järkevimmän, moraalisesti tarkkanäköisimmän jäsenen tekemään päätöksiä, joka toisaalta myös kykenee kommunikoimaan ne. Toisin sanoen heimon menestykseen vaikuttaa shamaanin älykkyys [1]. En yhtään ihmettelisi, jos shamaani olisi päässyt tutustumaan naisten väkeen omaa tasaosaansa huomattavasti enemmän. Tämän tyyppiset kulttuurilliset piirteet ovat ajaneet älykkyyden kehittymistä ja säilymistä ihmispopulaatiossa. Shamanismi on ollut kenties juuri se kulttuurillinen piirre, joka kehittänyt ihmiselle älyn.

Toinen puoli shamanismiin liittyvästä yksilön evoluutiosta on se, että olemme mukautuneet tunne- ja kognitiotasolla sellaisiksi, että haluamme löytää shamaanin. On hyvin mahdollista, että shamanismin syntyyn vaikuttanut se, että ihmiset ovat luontaisesti halunneet shamaaneja. Ei ole kaukaa haettu ajatus, että vain sellaiset heimot, joitten yksilöillä on sisäinen tarve [2] löytää itselleen shamaani. Toisin sanoen, se että meillä on ollut olemassa shamaaneja tarkoittaa sitä, että me haluamme shamaaneja elämäämme.


[1] Sana ”älykkyys” tulee tässä ymmärtää mahdollisimman laajalti sellaisena kognitiivisena kapasiteettina, joka mahdollistaa tarkemman todellisuuden ymmärtämisen, sosiaalisten tilanteitten ymmärtämisen, kyvyn kommunikoida ja niin edelleen. Ymmärrän, että kyseessä on hieman kehäpäätelmän tyyppinen päätelmä tässä yhteydessä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että älykkyys kannattaa yleisesti ymmärtää kognitiivisena kapasiteettina hallita monimutkaisia tilanteita, joissa on mahdollisuus harkintaan.


[2] Erilaiset sisäiset tarpeet, kuten esimerkiksi tarve läheisyyteen, syntyvät suurilta osin biologisesti ja ovat periytyviä.